Elämää suljetulla kylmässä pohjolassa

Anteeksi kun blogi on jäänyt tässä tauolle, on ollut tässä kaikenlaista josta kirjoittelen tässä. Osastolta päästyäni 13. päivä majoituin viitisen päivää uuden ystäväni jonin kämpillä Oulussa. Tapasimme ASAn keikalla ja reissumies sai silloinkin yöpaikan häneltä. Kävimme uimahallissa, teimme ruokaa, pelasimme Magic the gathering korteilla (jonilla pakkoja joiden arvo n. 500 euroa, oli hieno pelata) ja toki juhlimme railakkaasti, kovalla äänellä, mutta ilo mielessä. Joni löysi myös uuden naisystävän tänä aikanaan itselleen, kaikkea hyvää sillekkin suhteelle. Heh kuulimpas, että olivat just menneet kihloihinkin, nopeaa toimintaa ;) . Seuraavaksi tieni vei Raaheen, jossa nukuin yön vanhan tutun kaveriperheen tykönä. Lapsia naurattelin ja aikuisten kanssa juteltiin muuten vain.  Kävin myös toista vanhaa kaveria ja hänen uutta ukkoaan tapaamassa. Hieno mökki kaukana kaikesta oli. Sitten tieni vei tanssimaan Blues mooniin. Hauska tanhullinen ja pienihiprakkainen yö. Yöpaikaksi sain taa...

Laitetaampas tähän alku novellista minkä aloitin täällä tylsyyden voittamiseksi. Vanhakantaista Suomi-scifiä tai jotain tää on ;)          KETTU Olin ollut karkumatkalla nyt jo kolmatta päivää. Kyläläiset alkoivat saavuttamaan minua hevosineen ja vainukoirineen. Kehoni alkoi piiputtamaan unettomuudesta ja ravinnon puutteesta johtuen. Happosateiden hyväilemä puolikuollut havumetsä muuttui mielessäni unenomaiseksi, vaarojen täyttämäksi häilyväksi haaveeksi. Elimistöni huusi Ydintä, tiesin että noin puolipäivällistä lepoa tarvitsisin, että voisin matkaani jatkaa. Aistijärjestelmäni olin kuulolle säätänyt hoksatakseni lähestyvän jäljestäjä-joukon soinnin. Kilometrin päässä olivat, 3 koiraa puolet siitä, 10-minuuttia enää ja kiinni olisin. Etsin korkeimman männyn, jonka latvaan ketterästi kiipesin. Kaivoin nyssykkääni, "lepposta" käärin ja palamaan pistin. Savurenkaiden välistä katselin koirien ravaavan puulleni. Kaksi seefferiä ja yksi rottiksen sekoitus, taiste...

Päivät kuluvat hitaasti. Toimintaa ei juuri osastolla ole ja osa päivätoiminnoista perutaan milloin mistäkin syystä. Biljardin peluu mahdollisuutta sai taas koko päivän kysellä: katsotaan myöhemmin, ei vielä kuului vastauksena pitkin päivää. Onneksi samanikäinen naishoitaja oli vuorossa ja lähti äijiä biljardia pelaamaan viemään. Mainitsin hänelle, että 80-luvulla, kun äitini oli hoidossa oli hoito parempaa: lentopalloa, ruuan tekemistä, normaaliin elämään tuudittamista ja ennenkaikkea asiakkaisiin uskomista ja ihmisen uskoa omaan itseensä ja jaksamiseensa koetettiin lisätä (positiivista psykologiaa varmaan nykytermeillä, tervettä järkeä). Hän sanoi että näin hänestäkin on: julkinen terveydenhoito on mennyt kovasti takapakkia. Täysin retuperällä näyttää olevan, suosittelen yksityisiä hoitomuotoja tämän kokemuksen jälkeen kaikille. Resurssit eivät varsinkaan kaupungeissa ole pysyneet perässä tarpeeseen nähden . Toimintamallit ovat pysyneet kankeina, eivätkä palvele nykyistä nopeasti m...

Olin ensimmäisellä vapaallani perjantaina. Olin koko viikon vapaata anellut lakki kourassa, ASA on suurin idolini suomalaisista hiphop- artisteista, enkä ollut koskaan häntä livenä nähnyt. Hienoa, että sain vapaan rukoiltua hoitotaholta, pitkin hampain minut vapaalle päästivät. Alkoholi ja huume testit suoritettaisiin heti palattuani.Perjantai päivä oli muutenkin sujunut mallikkaasti, pieniä perhosia vatsanpohjassa illan rientoja odotellessa. Olo oli jo kevyt kun 5 aikaan lähdin käppäsemään kohti kaupunkia. Taisin ensin iskeä asemat Rintamäelle, hommasin uudet Adidaksen lenkkarit 20 ekulla, kuulemma naisten mallia, mut mustiltahan noi minulta näyttivät :). Taisivat olla 75 % alennuksessa, oikein mukavat kevyet tanhukengät. Ostin myös punertavan McKinleyn fleecen talven kylmyyksiä varten. Helly Hanseneja, Peak performanceja ja Haglöfsejä en hommaile, antaa opettajien koulussa niitä pidellä kun niistä tykkäävät, eihän nyt koulunkäynninohjaajalla semmosiin ole varaa, tai statusta :D Jok...

Muistelkaamme sodan käynyttä sukupolveamme näin juhlallisena päivänä. Kävin isoisääni moikkaamassa muutoma vuosi ennen hänen poismenoaan Isterintiellä. Tehtyämme kävelylenkin hänen kotitalon ympäri uskalsin kysyä, jos hän muistaa sodasta jotain tarinoita? Tiesin ettei pappa ollut puhunut sodasta kenellekkään suvusta ja olisi harmi jos tarinat jäisivät ikuisesti mysteeriksi. Tässä toinen niistä. Kapteeni antoi nuorelle Antti Tervolle tehtävän. "Venäläisillä on bunkkeri noin 10 kilometrin päässä. Hiihdä sinne ja kivääri saa alkaa laulamaan vasta kun on vähintään 3 ryssää ulkosalla. Ei yhtä tai kahta, vaan vähintään kolme. -Saitteko?" Antti vastasi rauhallisesen tyyliinsä "Selvä, sain!" Talvisodankäynnissä Suomalaisilla oli tapana että hiihtolatu ei saa olla liian ilmeinen, koska muuten ryssä voi seurata latua ja näin ollen päästä helposti perusleiriin. Tapana oli hiihtää useita hämäys latuja ja peittää oikea jälki perässään. Tervon Antti ymmärsi hiihtosuks...

Hoitopalaveri sujui kohtalaisesti. Lääkärithän eivät muuta diagnoosiani taudin oirevaiheesta ja tiedän jo nyt, ettei mikään mitä sanon sitä muuta... Itse tiedän että olen remissiossa (taudin oireettomassa vaiheessa) Paljon on vain vitutusta, ahdistusta, kierroksia, energiaa, rakastumistakin tällä hetkellä ja hoitotaho katsoo sen ilmeisesti hypomaniaksi, hyvin ymmärrettävää, hankalahan näitä mielen asioita on tarkkailla, kun ei ole mitään konetta joka sen kertoisi. Eikö normaalistikkin voi olla tunteet herkällä tällaisen kokemuksen jälkeen? Aika ahdistava paikka tämä on, varsinkin kun täällä ei ole mahdollista tehdä itselle tärkeitä asioita: Nauhottaa lauluja, Tavata tuttuja ja sosialisoida, olla oman kodin rauhassa, pelata itselle tärkeitä tietokonepelejä, ehkä misukoitakin tavata :), lumilautailla, harrastaa breakdancea, sun muuta minulle ominaista. Litiumia meinasivat laittaa lääkelistalle, suostuin jo, voihan sitä kokeilla, ajattelin. Onneksi kuulin potilaalta rehellisen tiedon ...

Huomenna tiistaina on kohtalon päivä, hoitopalaveri johon tulee puhelimella mukaan omahoitajani Ruukista. Hoitajakaan ei ole kovin kauan minulla ollut ja ei ole luovempia kausiani aiemmin nähnyt. Kova paikka se on nuorelle miehelle, tuntuu että koko hoitohenkilökunnan mielipide on meilkein minun yhtä mielipidettä vastaan, aika haastava keikka tälle räppärille. Hehän varmaan minut paremmin tietävät, kuin minä itse. Herkästi vittuuntuvalla päällä olen tällä ollut, tieto lisää tuskaa ja minulla on aika tutkiva katse tähän hommaan... Laitetaan vihreätä päälle ja lähdetään leikkimään "tervettä", jos täältä joskus pääseekin pois, niin sitten on vielä hoito vapaudessa. Prkl, luotto on täysin mennyt tähän systeemiin ja haluaisin diagnoosini ja hoitohistoriani polttaa kokonaan, ei niistä näytä olevan nykyisellään kuin haittaa. Minulla oli väärä, masennuksen diagnoosi 10 v. kunnes exäni (psykologi) kävi huutamassa lääkärille, et nyt vittu testeihin, kaksisuuntainen tämä on eikä masen...

Vihdoin, kahden ja puolen viikon jälkeen, pääsin tuolta 81 tarkkailuosaton loukosta tänne psykoosiosastolle, jossa vasta oikea arviointi tehdään. Tälle osastolle pitikin alunperin päästä mahdollisimman nopeasti, mutta kun tilaa ei ollut, jouduin tuolla "säilössä" odottelemaan ihan turhaan. Mielenterveys oli välillä koetuksella, mutta hyvähän se on välillä vähän koettelemuksiakin olla, ettei laiskistu liikaa ;) Minun piti itse neuvoa hoitajia ottamaan tän 87 lääkäriin yhteyttä ja sitten vasta paikka aukeni täältä.... Melko hommaa, jos ammattilaisia pitää opettaa työnsä tekemään, että asiat alkavat rullaamaan....   oi voi  :( ,     kai tämä näppärämminkin voisi pyöriä, mut mitäpä minä mitään mistään tiedän. Lääkitykseni tuplattiin normaalista, kyl 800 mg ketipinoria on itselle aika norsun annos, aamut ovat aika vaikeita ja suu kuiva kuin beduiinin sandaali. Lekurihan ei minua uskonut ja diagnisoi vittuuntumiseni tilanteesta joksikin psykoosin oireeksi tai vastaavaa. ...

Eilen kävi eno vaimoineen minua tapaamassa. Hyvää ja empaattista väkeä, luojaan uskovaa sakkia. Harvoin tällainen yksinäinen susi heitä tapaa, kausittaista. Lähipiiristäni puolet tuntuu nyt kääntäneen minulle selän, ei kai sitä psykoottisesti hullun kanssa kannata olla tekemisissä....ymmärrettävää toki, jos lääkärin näkemystä pitää yhtenä ja oikeana versiona totuudesta. Noh, tietääpä nyt ketä ovat luottamisen arvoisia. Tanssin eilen illalla vähän musiikin tahtiin, sai vähän piristystä päivään. En jaksa enää miettiä mitä hoitajat ja lääkäri käytöksestäni ovat mieltä, hehän näkevät mitä haluavat. Vikoja löytyy jokaisesta, jos vain vikoja etsitään... Eihän täällä tietenkään kaikki negatiivista ole, kunhan nauravan buddhan tiellä positiivisia asioita jaksaa etsiä. Kahvin juonti on normaalista vähentynyt ja osan hoitajien, sekä "potilaiden" (inhoan termiä) voi tarinasetä vähän rupatellakkin. Pääosin hiljaisempaa sakkia täällä toki on ja niillä joilla ääntä löytyy ovat yleensä ...

Synnyin vuonna 1980 Ouluun. Vanhemmilla kummallakin oli mielenterveydenhäiriöitä ja he erosivat kun olin neljä. Ensimmäinen lapsuudenmuistoni on 4v. kun äitini otti leipäveitsen ja vihoissaan ajoi isäni ulos talosta. Isä otti minut ns. turvatyynyksi rinnallensa. Eipä siinä, äiti vain pelotteli, kun ei saanut isääni muuten enää uskomaan. 4-11v. Oli lapsuuteni onnellinen isän kanssa. Vanha tupa Oulujoen rannalla, vanha Zetori, kaalipelto, nuotiotulella poika oppi isän opastuksella ruokaa tekemään yms. Kuljin 2 luokasta asti ympäri Oulua pyörälläni, isä luotti mikäs siinä, oli opettanut neuvoa kysymään, jos eksyi ja niin sitä "reissumieheksi" jo pienenä oppi. Paras kaverini Tuomas oli vuotta vanhempi, rikkaasta perheestä, taivaskanavia, nintendo, commadore 64 jne. pelit ja pensselit. Tuomas osasi jo toisella luokalla paremmin englantia , kuin suurin osa vanhemmasta väestä. Tuomas ei ollut liikunnallinen, joten pelasimme kahdestaan paljon fantasia ja roolipelejä, hän maalasi mini...

Onhan tässä tekemistäkin ollut. Toin Dominion lautapelin tänne, joka on ihan mukavasti kiinnostusta herättänyt. Itse olen aikoinani vähän ylipelannut kyseisen pelin, mutta voihan tuota toisille opettaa. Skip-bo saatiin hankittua tänne ja murhasin vanhemman veteraanin kyseisessä pelissä, tottakai. Osan potilaista kanssa ihan juttuunkin tulee, ihan mielenkiintoisia, traagisiakin, tarinoita täällä kuulee ja pääseepä katsomaan tällaisen osaston toimintaa tutkivalla silmällä, parannettavaa olisi, mutta toki huonomminkin voisi mennä. Vähän roolipelejäkin olen koittanut vetää, mutta vasta-alkajilla pelaajilla meinaa olla vähän käynnistys vaikeuksia peliin heittäytymisessä, eipä siinä. Lyriikoita on vähän kirjoitettu, vaikka suurimman luovuuden puuskan saivat kyllä tapettua tänne laittamalla. Vähän koittanut keventää tunnelmaa, naurun voima on parantava synkkinäkin aikoina. Ruoka on pääosin ihan hyvää, lihoahan täällä meinaa. Jospa jo ensi viikolla luottaisivat niinpaljon että kuntosalillekk...

Vetohan tuo tuntuu loppuvan.... Ketiapiini annokseni on lisääntynyt puolella, ( nyt 600 mg) aivan liikaa minulle pitkässä juoksussa. Aamulla kestää n. 3 h että saan "koneen käyntiin". Tunnit valuvat hitaammin, kuin koskaan elämässäni. Siirtoa psykoosiosastolle olen odottanut odottamistaan ( olisi enemmän tekemistä siellä), mutta eihän se viikonloppuna tapahdu. Mitäpä täällä tapahtuu, not much. Usko meinaa välillä olla koetuksella, alan jo totutella ajatukseen, että täällä vietetään se maksimi 3 kuukautta, se mitä he pisimmillään voivat sulkea taiteilijan pois yhteiskunnasta. Meninkin uhkaamaan tekeväni lehtijutun tästä "pelleilystä" . ( Oli vähän tyhmästi sanottu, että lehtijuttu, tarkoitin että esim. blogin teen, laitan tätä viestiä eteenpäin erinäköisin keinoin.) Lääkäri tekisi varmaan lobotomian minulle, jos se olisi vielä mahdollista.....vitsi, vitsi. Ei siinä, ymmärrän toki hoitotahon näkökulman tilanteeseen, ajattelevat varmasti auttavansa minua, mutta t...

Olen sitä mieltä, että tapauksessani on tapahtunut hoitovirhe. Ymmärrän hyvin lääkärin huolta ajatuksieni "hajanaisuudesta" verrattuna, ehkä johonkin "normaaliin" tasapainoisempaan ihmiseen. En koe kumminkaan olevani ihan perus tasamaan tallaaja. Olen työni lisäksi myös, taiteilija, Rap-muusikko, piirtäjä, tanssija, maailmanmatkaaja, näyttelyäkin osaan, urheileva ja perusluonteelta sosiaalinen nuorimies, sun muuta. Olen aina kulkenut omia polkujani. Se että ajatukseni ja puheeni voivat tuntemattoman korvaan joskus huolestuttavilta, ilmeisesti psykoottisuuden oireeksi laskelmoi lääkäri,  ei välttämättä tarkoita että huoli olisi tarpeellista, vai? Mukavan se on, että huolehditaan, mutta osaan jo elämääni elää, uskokaa pois. Olen empaattinen ihminen. Tykkään työssäni olla lasten ja nuorten kanssa (aikuiset joskus hankalia :/ ). Nautin pelata, opettaa, leikkiä ja käyttää luovia taitojani, sekä "tutkivaa katsettani" niin työssäni, kuin vapaa-ajalla. Teen työn...

Olen ollut nyt 5 päivää Oulun mielisairaalassa, tarkkailuosastolla. Menin hakemaan töistä sairaslomaa, energiatasoni olivat olleet kolmisen viikkoa koholla, ihan perus hyvä fjiilis niinsanotusti. Ajattelin että nyt olisi pitkästä aikaa hyvä tehdä: laulun sanoja, urheilla, tavata tuttuja pitkästä aikaa (varsinkin isääni, joka on Helsingissä laitoksessa) ja käyttää aikani muihin itselleni tärkeisiin asioihin. Terveellisen elämän kulmakiviä koota taas laiskemman vaiheen jälkeen. Luulin hakevani nopeasti sairaslomalapun ja palaan jatkamaan runon kirjoittamista, jota olin koko yön melkein työstänyt. Olin aika ärtynyt ja väsynyt astellessani terveyskeskukseen, täynnä luomisen vimmaa, ajatukseni vielä runossa, joka maailman kylmyydestä kertoi. TK lääkäri meinasi noin parin minuutin juttelun jälkeen, ettei anna minulle lomaa, vaan määrää minut tarkkailuun mielisairaalaan, kai nopeasti päällelaittamani vaateparsi ja nopea ajatuksenriento olivat liian erikoista hänen makuun, Vastustin ideaa,...