Kettu - novellin aloitus
Laitetaampas tähän alku novellista minkä aloitin täällä tylsyyden voittamiseksi. Vanhakantaista Suomi-scifiä tai jotain tää on ;) KETTU
Olin ollut karkumatkalla nyt jo kolmatta päivää. Kyläläiset alkoivat saavuttamaan minua hevosineen ja vainukoirineen. Kehoni alkoi piiputtamaan unettomuudesta ja ravinnon puutteesta johtuen. Happosateiden hyväilemä puolikuollut havumetsä muuttui mielessäni unenomaiseksi, vaarojen täyttämäksi häilyväksi haaveeksi. Elimistöni huusi Ydintä, tiesin että noin puolipäivällistä lepoa tarvitsisin, että voisin matkaani jatkaa. Aistijärjestelmäni olin kuulolle säätänyt hoksatakseni lähestyvän jäljestäjä-joukon soinnin. Kilometrin päässä olivat, 3 koiraa puolet siitä, 10-minuuttia enää ja kiinni olisin.
Etsin korkeimman männyn, jonka latvaan ketterästi kiipesin. Kaivoin nyssykkääni, "lepposta" käärin ja palamaan pistin. Savurenkaiden välistä katselin koirien ravaavan puulleni. Kaksi seefferiä ja yksi rottiksen sekoitus, taisteluun treenatut lihakset kimmeltävänä kuun loisteessa. Alfa löysi puuni heti ja haukkui kyläläiset luokseen. Kehoni tippui Ytimeen minuutissa, yhtä olin männyn kanssa. " Ka-tava-rà-ni", Omatie nimeltään heijasi huolettomana syystuulessa, leikki alkakoon, aivoni ajatteli.
- Sielläpäs se Kettu kiikissä on , ha-hahahhah! Tai Kettu...näätä nää oot maksimissaan, kuollut kohta usko pois
Laulajana oli joukon isäntä, noin puolivuosisatainen pallero, leipää mustassa parrassaan
- Sulla se kipiä kohta on ohta, ...kohta!, laskettelin. Näin hymyn karkaavan isännän kasvoilta. Aika heikkoluontoinen tuntui ukko olevan, kun näin vähäisellä hengellä lauluni äijää herkästi heilauttaa, ajattelin
"-Nooh..tämmönen nännynnäätä, täällä männynpäällä," lisäilin pökköä pesään, näytti toimivan.
- Peltori, ny se Sako tänne ja vikkelään ! Luikun näköinen nuori pellavapää tummissa farkkuhaalareissaan toi kiväärin isännälle. -Olkaa hyvä Hermanni , sanoi Peltori kirjavallakielellä.
-Ny saa poka lyijyä liiviin, oikein Dum dumeja, pieni reikä eesä, takana ei selekääkään ! , -huusi Hermanni, josko kohta jo raivon vallassa.
Olin kaivanut antiikkisesta tetsaristani nanoköyden, sitonut sen puunoksaan, toisenpään tukirankaani lantiolle. Kuulin kuinka eläimet väistyivät syrjempään tulevan koitoksen tuntien. Vain huuhkaja viisaine silmineen jäi seuraavaa seuraamaan. hän jo tiesi lopputuleman. Ajatus sai pieneen virneen nousemaan ajassa ahavoituneille kasvoilleni. Heitin ajatukseni olkani yli, nyt ei ole aika pelleillä. Hetki läheni, suljin aistejani , että saisin heikosta ytimestäni kiinni. Ensin laitoin silmät pois, mitäpä sitä näöllä. Laskin myös tasapainoaistini minimiin, sama kai se mitenpäin sitä pyörii kunhan tulosta tulee. Sako jyrähti, mutta olin jo pudottautunut vapaa-pudotukseen. "Omatie" lepäsi huotrassaan, mutta oli nyt jo heräilemään päin ;) .
Tipuin kuin käpy, viidessä metrissä ponnistin puunrungosta, kaarna kaaressa lentäen. Omatie maistoi miestä, lantiosta leikaten. Heijasin kuin kaappikellon heiluri, ukemista yhdenkädenkärrynpyörään, piiskavoltista päälleen. Käteni heilui, kuin maanisella kapellimestarilla. Pääpyörähdys päätti performanssin. Ydin jätti otteestaan ja rojahdin polvilleni. Stetsoni vaappui hitaasti suoraan kaljulle päälaelleni. Metsä maistui verelle, raudalle ruostuneelle.
Avasin silmäni ja irroitin köyden rungostani. 11 ruumista, raajoja ja päitä erottanut kehosta olin. Sieluja elon seuraavan porteille oli pistellyt. Oli siinä pari puutakin kaatunut, kai heikolla oleva mieleni oli mäntypistiäisen ääniä ihmisiksi luullut. Sattuuhan noita, kun silmät kiinni soheltaa, mikäpä siinä. " Kaksisataa ja yksi, erotettu elämästä" - korahti Omatien mekaaninen ääni. Jahas, ...Yes! sehän on juhlan paikka kun satasetkin paukkuvat. Konit ja koiruudet olivat peloissaan paenneet. Pöllö lehahti lentoon, kuuta kohti kävi tie.
Huomasin vasta nyt, että peltori oli jäänyt henkiin, toreissaan toki, tottakai. Vasen käsi hänellä roikkui enään vain olkavarren nahasta kiinni. Poltin verenvuodon häneltä pois, metsä raikui huudoista. Minun kävvi peltoria sääliksi, joten transsiin laulullani hänet vaivutin. Annoin uskoa ukkoon, ylevimpään jumaluuteen. Mielen pesin puhtaaksi vinkkeleistä ihmisen.
Semmonenpa ketun alku on, kirjoitussääntöjä en muista, jospa joku osaisi sievistää tekstiä? Hyvät jatkot.
Olin ollut karkumatkalla nyt jo kolmatta päivää. Kyläläiset alkoivat saavuttamaan minua hevosineen ja vainukoirineen. Kehoni alkoi piiputtamaan unettomuudesta ja ravinnon puutteesta johtuen. Happosateiden hyväilemä puolikuollut havumetsä muuttui mielessäni unenomaiseksi, vaarojen täyttämäksi häilyväksi haaveeksi. Elimistöni huusi Ydintä, tiesin että noin puolipäivällistä lepoa tarvitsisin, että voisin matkaani jatkaa. Aistijärjestelmäni olin kuulolle säätänyt hoksatakseni lähestyvän jäljestäjä-joukon soinnin. Kilometrin päässä olivat, 3 koiraa puolet siitä, 10-minuuttia enää ja kiinni olisin.
Etsin korkeimman männyn, jonka latvaan ketterästi kiipesin. Kaivoin nyssykkääni, "lepposta" käärin ja palamaan pistin. Savurenkaiden välistä katselin koirien ravaavan puulleni. Kaksi seefferiä ja yksi rottiksen sekoitus, taisteluun treenatut lihakset kimmeltävänä kuun loisteessa. Alfa löysi puuni heti ja haukkui kyläläiset luokseen. Kehoni tippui Ytimeen minuutissa, yhtä olin männyn kanssa. " Ka-tava-rà-ni", Omatie nimeltään heijasi huolettomana syystuulessa, leikki alkakoon, aivoni ajatteli.
- Sielläpäs se Kettu kiikissä on , ha-hahahhah! Tai Kettu...näätä nää oot maksimissaan, kuollut kohta usko pois
Laulajana oli joukon isäntä, noin puolivuosisatainen pallero, leipää mustassa parrassaan
- Sulla se kipiä kohta on ohta, ...kohta!, laskettelin. Näin hymyn karkaavan isännän kasvoilta. Aika heikkoluontoinen tuntui ukko olevan, kun näin vähäisellä hengellä lauluni äijää herkästi heilauttaa, ajattelin
"-Nooh..tämmönen nännynnäätä, täällä männynpäällä," lisäilin pökköä pesään, näytti toimivan.
- Peltori, ny se Sako tänne ja vikkelään ! Luikun näköinen nuori pellavapää tummissa farkkuhaalareissaan toi kiväärin isännälle. -Olkaa hyvä Hermanni , sanoi Peltori kirjavallakielellä.
-Ny saa poka lyijyä liiviin, oikein Dum dumeja, pieni reikä eesä, takana ei selekääkään ! , -huusi Hermanni, josko kohta jo raivon vallassa.
Olin kaivanut antiikkisesta tetsaristani nanoköyden, sitonut sen puunoksaan, toisenpään tukirankaani lantiolle. Kuulin kuinka eläimet väistyivät syrjempään tulevan koitoksen tuntien. Vain huuhkaja viisaine silmineen jäi seuraavaa seuraamaan. hän jo tiesi lopputuleman. Ajatus sai pieneen virneen nousemaan ajassa ahavoituneille kasvoilleni. Heitin ajatukseni olkani yli, nyt ei ole aika pelleillä. Hetki läheni, suljin aistejani , että saisin heikosta ytimestäni kiinni. Ensin laitoin silmät pois, mitäpä sitä näöllä. Laskin myös tasapainoaistini minimiin, sama kai se mitenpäin sitä pyörii kunhan tulosta tulee. Sako jyrähti, mutta olin jo pudottautunut vapaa-pudotukseen. "Omatie" lepäsi huotrassaan, mutta oli nyt jo heräilemään päin ;) .
Tipuin kuin käpy, viidessä metrissä ponnistin puunrungosta, kaarna kaaressa lentäen. Omatie maistoi miestä, lantiosta leikaten. Heijasin kuin kaappikellon heiluri, ukemista yhdenkädenkärrynpyörään, piiskavoltista päälleen. Käteni heilui, kuin maanisella kapellimestarilla. Pääpyörähdys päätti performanssin. Ydin jätti otteestaan ja rojahdin polvilleni. Stetsoni vaappui hitaasti suoraan kaljulle päälaelleni. Metsä maistui verelle, raudalle ruostuneelle.
Avasin silmäni ja irroitin köyden rungostani. 11 ruumista, raajoja ja päitä erottanut kehosta olin. Sieluja elon seuraavan porteille oli pistellyt. Oli siinä pari puutakin kaatunut, kai heikolla oleva mieleni oli mäntypistiäisen ääniä ihmisiksi luullut. Sattuuhan noita, kun silmät kiinni soheltaa, mikäpä siinä. " Kaksisataa ja yksi, erotettu elämästä" - korahti Omatien mekaaninen ääni. Jahas, ...Yes! sehän on juhlan paikka kun satasetkin paukkuvat. Konit ja koiruudet olivat peloissaan paenneet. Pöllö lehahti lentoon, kuuta kohti kävi tie.
Huomasin vasta nyt, että peltori oli jäänyt henkiin, toreissaan toki, tottakai. Vasen käsi hänellä roikkui enään vain olkavarren nahasta kiinni. Poltin verenvuodon häneltä pois, metsä raikui huudoista. Minun kävvi peltoria sääliksi, joten transsiin laulullani hänet vaivutin. Annoin uskoa ukkoon, ylevimpään jumaluuteen. Mielen pesin puhtaaksi vinkkeleistä ihmisen.
Semmonenpa ketun alku on, kirjoitussääntöjä en muista, jospa joku osaisi sievistää tekstiä? Hyvät jatkot.
Kommentit
Lähetä kommentti