Hyvällä mäihällä ennen joulua pois
Hoitopalaveri sujui kohtalaisesti. Lääkärithän eivät muuta diagnoosiani taudin oirevaiheesta ja tiedän jo nyt, ettei mikään mitä sanon sitä muuta... Itse tiedän että olen remissiossa (taudin oireettomassa vaiheessa) Paljon on vain vitutusta, ahdistusta, kierroksia, energiaa, rakastumistakin tällä hetkellä ja hoitotaho katsoo sen ilmeisesti hypomaniaksi, hyvin ymmärrettävää, hankalahan näitä mielen asioita on tarkkailla, kun ei ole mitään konetta joka sen kertoisi.
Eikö normaalistikkin voi olla tunteet herkällä tällaisen kokemuksen jälkeen? Aika ahdistava paikka tämä on, varsinkin kun täällä ei ole mahdollista tehdä itselle tärkeitä asioita: Nauhottaa lauluja, Tavata tuttuja ja sosialisoida, olla oman kodin rauhassa, pelata itselle tärkeitä tietokonepelejä, ehkä misukoitakin tavata :), lumilautailla, harrastaa breakdancea, sun muuta minulle ominaista.
Litiumia meinasivat laittaa lääkelistalle, suostuin jo, voihan sitä kokeilla, ajattelin. Onneksi kuulin potilaalta rehellisen tiedon kyseisen lääkkeen vaikutuksista ja painuin takaisin lääkärin juttusille, joka onneksi oli vielä paikalla. Vaadin ettei kyseistä myrkkyä minulle aleta antavaa, on sillä niin pahoja haittavaikutuksia ja annostus on just ja just myrkytysrajan alapuolella, jota pitää verikokein tarkasti mittailla. Tiesin että haittavaikutukset tässä tilanteessa vain saisivat vitutuskäyräni äärimmilleen, pää tulisi oikeasti sekoamaan, jos sitä pitäisi ottaa, ei hyvä.
Parhaan kaverini sisko on myös litoa käyttänyt ja kokemukset olivat karmaisevia. Jos tilanteessani olisi oikea, hallitsematon mania niin sitten voisin litoonkin sitoutua, nyt ei sellainen vaihe ole, vaikka hoitohenkilökunta näin voi minut tulkitakkin, Huh kiitos kyseiselle pelastavalle enkelille, joka nyt asiakkaana täällä on, läheltä liippasi. Kun litiumiin en suostunut, lääkäri nosti ketipinor annokseni 800 mg takaisin, se nyt ei haittaa, vaikka aamut ovatkin tollaisella norsun annoksella hankalia.
Hyvää 100-vuotiaan Suomen juhlapäivää kaikille, erilaista hotellia ajattelin juhlapäivän kunniaksi majapaikakseni, mutta käy kai se tämäkin, tuleehan sitä täälläkin ihmisiä tavattua ja jututhan täällä ovat rehellisiä, elämänmakuisia, tragikoomisiakin, eli just minun makuun.
Kultalusikoilla tahtoo olla niin unettavia tarinoita, et kuka niitä jaksaa kuunnella? Mitä he elämästä tietävät? Luulevat tietävänsä, eivätkä edes tiedä luulevansa. Sen minkä kirja nenässä voittaa, elämässä häviää. Taidetta ei voi syntyä ilman kärsimystä? Peace.
Eikö normaalistikkin voi olla tunteet herkällä tällaisen kokemuksen jälkeen? Aika ahdistava paikka tämä on, varsinkin kun täällä ei ole mahdollista tehdä itselle tärkeitä asioita: Nauhottaa lauluja, Tavata tuttuja ja sosialisoida, olla oman kodin rauhassa, pelata itselle tärkeitä tietokonepelejä, ehkä misukoitakin tavata :), lumilautailla, harrastaa breakdancea, sun muuta minulle ominaista.
Litiumia meinasivat laittaa lääkelistalle, suostuin jo, voihan sitä kokeilla, ajattelin. Onneksi kuulin potilaalta rehellisen tiedon kyseisen lääkkeen vaikutuksista ja painuin takaisin lääkärin juttusille, joka onneksi oli vielä paikalla. Vaadin ettei kyseistä myrkkyä minulle aleta antavaa, on sillä niin pahoja haittavaikutuksia ja annostus on just ja just myrkytysrajan alapuolella, jota pitää verikokein tarkasti mittailla. Tiesin että haittavaikutukset tässä tilanteessa vain saisivat vitutuskäyräni äärimmilleen, pää tulisi oikeasti sekoamaan, jos sitä pitäisi ottaa, ei hyvä.
Parhaan kaverini sisko on myös litoa käyttänyt ja kokemukset olivat karmaisevia. Jos tilanteessani olisi oikea, hallitsematon mania niin sitten voisin litoonkin sitoutua, nyt ei sellainen vaihe ole, vaikka hoitohenkilökunta näin voi minut tulkitakkin, Huh kiitos kyseiselle pelastavalle enkelille, joka nyt asiakkaana täällä on, läheltä liippasi. Kun litiumiin en suostunut, lääkäri nosti ketipinor annokseni 800 mg takaisin, se nyt ei haittaa, vaikka aamut ovatkin tollaisella norsun annoksella hankalia.
Hyvää 100-vuotiaan Suomen juhlapäivää kaikille, erilaista hotellia ajattelin juhlapäivän kunniaksi majapaikakseni, mutta käy kai se tämäkin, tuleehan sitä täälläkin ihmisiä tavattua ja jututhan täällä ovat rehellisiä, elämänmakuisia, tragikoomisiakin, eli just minun makuun.
Kultalusikoilla tahtoo olla niin unettavia tarinoita, et kuka niitä jaksaa kuunnella? Mitä he elämästä tietävät? Luulevat tietävänsä, eivätkä edes tiedä luulevansa. Sen minkä kirja nenässä voittaa, elämässä häviää. Taidetta ei voi syntyä ilman kärsimystä? Peace.
Kommentit
Lähetä kommentti