Lauantai 19.11 klo: 15.25
Vetohan tuo tuntuu loppuvan....
Ketiapiini annokseni on lisääntynyt puolella, ( nyt 600 mg) aivan liikaa minulle pitkässä juoksussa. Aamulla kestää n. 3 h että saan "koneen käyntiin". Tunnit valuvat hitaammin, kuin koskaan elämässäni. Siirtoa psykoosiosastolle olen odottanut odottamistaan ( olisi enemmän tekemistä siellä), mutta eihän se viikonloppuna tapahdu. Mitäpä täällä tapahtuu, not much.
Usko meinaa välillä olla koetuksella, alan jo totutella ajatukseen, että täällä vietetään se maksimi 3 kuukautta, se mitä he pisimmillään voivat sulkea taiteilijan pois yhteiskunnasta. Meninkin uhkaamaan tekeväni lehtijutun tästä "pelleilystä" . ( Oli vähän tyhmästi sanottu, että lehtijuttu, tarkoitin että esim. blogin teen, laitan tätä viestiä eteenpäin erinäköisin keinoin.)
Lääkäri tekisi varmaan lobotomian minulle, jos se olisi vielä mahdollista.....vitsi, vitsi. Ei siinä, ymmärrän toki hoitotahon näkökulman tilanteeseen, ajattelevat varmasti auttavansa minua, mutta tarkoitus ja lopputulos eivät minusta nyt parhaalla tavalla kohtaa.
Tällä hetkellä osastolla on vain vanhempaa ja hieman "hitaampaa" väkeä potilaina. Juttuseura siis tahtoo olla...hmm...sanotaanko simppelimpää. Onneksi olen joskus saanut yhdeltä asiakkaalta puhelinta lainaan ja voin sillointällöin muutaman biisin kuunnella sillä. Musiikilla on hirveän tärkeä osa elämässäni. Se antaa minulle parantavaa voimaa, iloa, apua surun käsittelyyn, kaikkea semmoista. Jokainen herkkä ihminen varmaan ymmärtää, kuinka paljon musiikki voi auttaa. Tosin, kun täällä olen musiikkia kuunnellut, on myös kaiho vapaudesta puristanut rintaani, pidellyt kuin pihdeillä....tunnen kyyneleiden kostuttavan silmiäni, kun kirjoitan tätä....
Suru valtaa mieleni
Pienen miehen kielelle suolaa sirottelee
En jaksa edese runoilla enään
Kyyneleen paperille todisteeksi tipautan
Vedellä voitelen voitavani
On tämä kylmä ja paha maa.
Yksi Perkeleiden heimo
Herkille liian hektinen
Eipähän liian energinen
Tarmo tapettuna tallaillaan
Tavan takaa takapajulassa
Nyyhkäisen viimeisen kerran ja laitan iloisempaa musiikkia päälle. Tätä suomen-buddhalaista soturimunkkiahan ei niinvain nujerreta perkele! Olen jo menettänyt kaiken, joten mitäpä tässä on enään pelättävää?
Hopeinen Samsung alkaa rallattamaan Pharrel Williamsin: Happyn ilosanomaa..
Syömään kutsuvat henkilöt nimikortteineen, eiköhän tämä tästä.
Ketiapiini annokseni on lisääntynyt puolella, ( nyt 600 mg) aivan liikaa minulle pitkässä juoksussa. Aamulla kestää n. 3 h että saan "koneen käyntiin". Tunnit valuvat hitaammin, kuin koskaan elämässäni. Siirtoa psykoosiosastolle olen odottanut odottamistaan ( olisi enemmän tekemistä siellä), mutta eihän se viikonloppuna tapahdu. Mitäpä täällä tapahtuu, not much.
Usko meinaa välillä olla koetuksella, alan jo totutella ajatukseen, että täällä vietetään se maksimi 3 kuukautta, se mitä he pisimmillään voivat sulkea taiteilijan pois yhteiskunnasta. Meninkin uhkaamaan tekeväni lehtijutun tästä "pelleilystä" . ( Oli vähän tyhmästi sanottu, että lehtijuttu, tarkoitin että esim. blogin teen, laitan tätä viestiä eteenpäin erinäköisin keinoin.)
Lääkäri tekisi varmaan lobotomian minulle, jos se olisi vielä mahdollista.....vitsi, vitsi. Ei siinä, ymmärrän toki hoitotahon näkökulman tilanteeseen, ajattelevat varmasti auttavansa minua, mutta tarkoitus ja lopputulos eivät minusta nyt parhaalla tavalla kohtaa.
Tällä hetkellä osastolla on vain vanhempaa ja hieman "hitaampaa" väkeä potilaina. Juttuseura siis tahtoo olla...hmm...sanotaanko simppelimpää. Onneksi olen joskus saanut yhdeltä asiakkaalta puhelinta lainaan ja voin sillointällöin muutaman biisin kuunnella sillä. Musiikilla on hirveän tärkeä osa elämässäni. Se antaa minulle parantavaa voimaa, iloa, apua surun käsittelyyn, kaikkea semmoista. Jokainen herkkä ihminen varmaan ymmärtää, kuinka paljon musiikki voi auttaa. Tosin, kun täällä olen musiikkia kuunnellut, on myös kaiho vapaudesta puristanut rintaani, pidellyt kuin pihdeillä....tunnen kyyneleiden kostuttavan silmiäni, kun kirjoitan tätä....
Suru valtaa mieleni
Pienen miehen kielelle suolaa sirottelee
En jaksa edese runoilla enään
Kyyneleen paperille todisteeksi tipautan
Vedellä voitelen voitavani
On tämä kylmä ja paha maa.
Yksi Perkeleiden heimo
Herkille liian hektinen
Eipähän liian energinen
Tarmo tapettuna tallaillaan
Tavan takaa takapajulassa
Nyyhkäisen viimeisen kerran ja laitan iloisempaa musiikkia päälle. Tätä suomen-buddhalaista soturimunkkiahan ei niinvain nujerreta perkele! Olen jo menettänyt kaiken, joten mitäpä tässä on enään pelättävää?
Hopeinen Samsung alkaa rallattamaan Pharrel Williamsin: Happyn ilosanomaa..
Syömään kutsuvat henkilöt nimikortteineen, eiköhän tämä tästä.
Kommentit
Lähetä kommentti