Elämää suljetulla kylmässä pohjolassa

Hoitopalaveri sujui kohtalaisesti. Lääkärithän eivät muuta diagnoosiani taudin oirevaiheesta ja tiedän jo nyt, ettei mikään mitä sanon sitä muuta... Itse tiedän että olen remissiossa (taudin oireettomassa vaiheessa) Paljon on vain vitutusta, ahdistusta, kierroksia, energiaa, rakastumistakin tällä hetkellä ja hoitotaho katsoo sen ilmeisesti hypomaniaksi, hyvin ymmärrettävää, hankalahan näitä mielen asioita on tarkkailla, kun ei ole mitään konetta joka sen kertoisi. Eikö normaalistikkin voi olla tunteet herkällä tällaisen kokemuksen jälkeen? Aika ahdistava paikka tämä on, varsinkin kun täällä ei ole mahdollista tehdä itselle tärkeitä asioita: Nauhottaa lauluja, Tavata tuttuja ja sosialisoida, olla oman kodin rauhassa, pelata itselle tärkeitä tietokonepelejä, ehkä misukoitakin tavata :), lumilautailla, harrastaa breakdancea, sun muuta minulle ominaista. Litiumia meinasivat laittaa lääkelistalle, suostuin jo, voihan sitä kokeilla, ajattelin. Onneksi kuulin potilaalta rehellisen tiedon ...

Huomenna tiistaina on kohtalon päivä, hoitopalaveri johon tulee puhelimella mukaan omahoitajani Ruukista. Hoitajakaan ei ole kovin kauan minulla ollut ja ei ole luovempia kausiani aiemmin nähnyt. Kova paikka se on nuorelle miehelle, tuntuu että koko hoitohenkilökunnan mielipide on meilkein minun yhtä mielipidettä vastaan, aika haastava keikka tälle räppärille. Hehän varmaan minut paremmin tietävät, kuin minä itse. Herkästi vittuuntuvalla päällä olen tällä ollut, tieto lisää tuskaa ja minulla on aika tutkiva katse tähän hommaan... Laitetaan vihreätä päälle ja lähdetään leikkimään "tervettä", jos täältä joskus pääseekin pois, niin sitten on vielä hoito vapaudessa. Prkl, luotto on täysin mennyt tähän systeemiin ja haluaisin diagnoosini ja hoitohistoriani polttaa kokonaan, ei niistä näytä olevan nykyisellään kuin haittaa. Minulla oli väärä, masennuksen diagnoosi 10 v. kunnes exäni (psykologi) kävi huutamassa lääkärille, et nyt vittu testeihin, kaksisuuntainen tämä on eikä masen...

Vihdoin, kahden ja puolen viikon jälkeen, pääsin tuolta 81 tarkkailuosaton loukosta tänne psykoosiosastolle, jossa vasta oikea arviointi tehdään. Tälle osastolle pitikin alunperin päästä mahdollisimman nopeasti, mutta kun tilaa ei ollut, jouduin tuolla "säilössä" odottelemaan ihan turhaan. Mielenterveys oli välillä koetuksella, mutta hyvähän se on välillä vähän koettelemuksiakin olla, ettei laiskistu liikaa ;) Minun piti itse neuvoa hoitajia ottamaan tän 87 lääkäriin yhteyttä ja sitten vasta paikka aukeni täältä.... Melko hommaa, jos ammattilaisia pitää opettaa työnsä tekemään, että asiat alkavat rullaamaan....   oi voi  :( ,     kai tämä näppärämminkin voisi pyöriä, mut mitäpä minä mitään mistään tiedän. Lääkitykseni tuplattiin normaalista, kyl 800 mg ketipinoria on itselle aika norsun annos, aamut ovat aika vaikeita ja suu kuiva kuin beduiinin sandaali. Lekurihan ei minua uskonut ja diagnisoi vittuuntumiseni tilanteesta joksikin psykoosin oireeksi tai vastaavaa. ...

Eilen kävi eno vaimoineen minua tapaamassa. Hyvää ja empaattista väkeä, luojaan uskovaa sakkia. Harvoin tällainen yksinäinen susi heitä tapaa, kausittaista. Lähipiiristäni puolet tuntuu nyt kääntäneen minulle selän, ei kai sitä psykoottisesti hullun kanssa kannata olla tekemisissä....ymmärrettävää toki, jos lääkärin näkemystä pitää yhtenä ja oikeana versiona totuudesta. Noh, tietääpä nyt ketä ovat luottamisen arvoisia. Tanssin eilen illalla vähän musiikin tahtiin, sai vähän piristystä päivään. En jaksa enää miettiä mitä hoitajat ja lääkäri käytöksestäni ovat mieltä, hehän näkevät mitä haluavat. Vikoja löytyy jokaisesta, jos vain vikoja etsitään... Eihän täällä tietenkään kaikki negatiivista ole, kunhan nauravan buddhan tiellä positiivisia asioita jaksaa etsiä. Kahvin juonti on normaalista vähentynyt ja osan hoitajien, sekä "potilaiden" (inhoan termiä) voi tarinasetä vähän rupatellakkin. Pääosin hiljaisempaa sakkia täällä toki on ja niillä joilla ääntä löytyy ovat yleensä ...

Synnyin vuonna 1980 Ouluun. Vanhemmilla kummallakin oli mielenterveydenhäiriöitä ja he erosivat kun olin neljä. Ensimmäinen lapsuudenmuistoni on 4v. kun äitini otti leipäveitsen ja vihoissaan ajoi isäni ulos talosta. Isä otti minut ns. turvatyynyksi rinnallensa. Eipä siinä, äiti vain pelotteli, kun ei saanut isääni muuten enää uskomaan. 4-11v. Oli lapsuuteni onnellinen isän kanssa. Vanha tupa Oulujoen rannalla, vanha Zetori, kaalipelto, nuotiotulella poika oppi isän opastuksella ruokaa tekemään yms. Kuljin 2 luokasta asti ympäri Oulua pyörälläni, isä luotti mikäs siinä, oli opettanut neuvoa kysymään, jos eksyi ja niin sitä "reissumieheksi" jo pienenä oppi. Paras kaverini Tuomas oli vuotta vanhempi, rikkaasta perheestä, taivaskanavia, nintendo, commadore 64 jne. pelit ja pensselit. Tuomas osasi jo toisella luokalla paremmin englantia , kuin suurin osa vanhemmasta väestä. Tuomas ei ollut liikunnallinen, joten pelasimme kahdestaan paljon fantasia ja roolipelejä, hän maalasi mini...

Onhan tässä tekemistäkin ollut. Toin Dominion lautapelin tänne, joka on ihan mukavasti kiinnostusta herättänyt. Itse olen aikoinani vähän ylipelannut kyseisen pelin, mutta voihan tuota toisille opettaa. Skip-bo saatiin hankittua tänne ja murhasin vanhemman veteraanin kyseisessä pelissä, tottakai. Osan potilaista kanssa ihan juttuunkin tulee, ihan mielenkiintoisia, traagisiakin, tarinoita täällä kuulee ja pääseepä katsomaan tällaisen osaston toimintaa tutkivalla silmällä, parannettavaa olisi, mutta toki huonomminkin voisi mennä. Vähän roolipelejäkin olen koittanut vetää, mutta vasta-alkajilla pelaajilla meinaa olla vähän käynnistys vaikeuksia peliin heittäytymisessä, eipä siinä. Lyriikoita on vähän kirjoitettu, vaikka suurimman luovuuden puuskan saivat kyllä tapettua tänne laittamalla. Vähän koittanut keventää tunnelmaa, naurun voima on parantava synkkinäkin aikoina. Ruoka on pääosin ihan hyvää, lihoahan täällä meinaa. Jospa jo ensi viikolla luottaisivat niinpaljon että kuntosalillekk...

Vetohan tuo tuntuu loppuvan.... Ketiapiini annokseni on lisääntynyt puolella, ( nyt 600 mg) aivan liikaa minulle pitkässä juoksussa. Aamulla kestää n. 3 h että saan "koneen käyntiin". Tunnit valuvat hitaammin, kuin koskaan elämässäni. Siirtoa psykoosiosastolle olen odottanut odottamistaan ( olisi enemmän tekemistä siellä), mutta eihän se viikonloppuna tapahdu. Mitäpä täällä tapahtuu, not much. Usko meinaa välillä olla koetuksella, alan jo totutella ajatukseen, että täällä vietetään se maksimi 3 kuukautta, se mitä he pisimmillään voivat sulkea taiteilijan pois yhteiskunnasta. Meninkin uhkaamaan tekeväni lehtijutun tästä "pelleilystä" . ( Oli vähän tyhmästi sanottu, että lehtijuttu, tarkoitin että esim. blogin teen, laitan tätä viestiä eteenpäin erinäköisin keinoin.) Lääkäri tekisi varmaan lobotomian minulle, jos se olisi vielä mahdollista.....vitsi, vitsi. Ei siinä, ymmärrän toki hoitotahon näkökulman tilanteeseen, ajattelevat varmasti auttavansa minua, mutta t...